Hieman lisää minusta ja taustoistani

Tulen avioeroperheestä jossa luovuus ja esiintyminen on ollut osa elämäntapaa. Itse olin aina unelmoinut näyttelemisestä ja laulamisesta, joten kouluttauduin teatteri-alan ammattilaiseksi. Ajan kuluessa unelmani näyttelijyydestä vaihtui ohjaamiseen ja viimeiset kuusi vuotta elämästäni on kulunut myös musiikin parissa, oman yhtyeeni solistina. Taiteilija-identiteetti on elänyt minussa aina hyvin vahvana. Masennukseni puhkeamisen aikaan viime syksynä 2010 työskentelin aktiivisesti median ja musiikin parissa, ja lähipiirini koostui myös luovan alan ihmisistä. Ongelmani alkoivat ilmetä pääasiallisesti läheisissä ihmissuhteissa koettuna hyvin suurena kateutena, mustasukkaisuutena, huonommuutena ja riittämättömyytenä. Minun oli vaikea hyväksyä itseäni ja vertasin jatkuvasti itseäni muihin, etenkin avopuolisooni joka oli menestyneempi kuin minä.

Parisuhde, työ ja ystävät

Olin kätkenyt kahden vuoden ajan kaikki negatiiviset tunteeni avopuolisoani kohtaan ja eräänä päivänä ne saivat minut jumiin. Koin olevani maailman huonoin tyttöystävä kokiessani kateutta ja mustasukkaisuutta, ja että en ansaitsisi ketään. Lopulta päätin avautua olotilastani avopuolisolleni ja hetken ajattelimme että kaikki olisi selvitettävissä. Mutta mitä syvemmälle asiaa ruodimme ja mitä enemmän aloin ymmärtää syy-yhteyksiä, tajusimme molemmat että olin ollut kaksi vuotta joku aivan muu, joku jota ei ole olemassa. Itse asiassa olin ollut joku muu koko elämäni ja täysin hukassa. Tämä oli järkytys sekä minulle että hänelle ja etenkin hänen osaltaan tunteet minua kohtaan hiipuivat nopeasti. Lopulta ero oli välttämätön. Minun tulisi opetella tuntemaan itseni aivan yksin.

Kyseinen suhde oli viides vakava parisuhde elämässäni. Viides 1-3 vuotta kestänyt suhde, jonka oletin kestävän ikuisesti. Olin toista kertaa elämässäni kihloissa ja toista kertaa elämässäni myös purin kihlauksen. Koin olevani epäonnistunut kaikessa. Ja jotta mikään ei olisi helppoa, sain tietää että työni loppuu vuodenvaihteessa, projekti ei saanut jatkoa ja olin työnhaun edessä. Olin ounastellut että teatteri- ja media-ala ei tunut minulle enää niin suurta nautintoa ja päätin kokeilla jotain aivan muuta. Hain ja sain töitä nuorisotyön parista.

Prosessin alku

Syksyllä 2010 masennukseni puhjettua minun piti alkaa siis selvittää kuka minä olen? Miksi elän elämää joka tekee minut onnettomaksi vaikka näennäisesti kaikki on hyvin? Vietin paljon aikaa yksin kotona lukien, tunteitani kokien ja itkien. Itkin, istuin, makasin, itkin, luin, kuuntelin musiikkia, itkin, keskustelin avopuolisoni kanssa, itkin, itkin, itkin. En halunnut tavata ystäviäni vähään aikaan, mutta halusin olla kaikille rehellinen siitä mitä olen käymässä läpi. Päätin että rehellisyys ja totuus olisivat uudet ohjenuorat elämässäni. En enää tiennyt kuka olin, joten parasta oli vain kuunnella itseään mahdollisimman rehellisesti ja välittää samaa rehellisyyttä myös läheisilleni.

Hassua on se, että en ollut koskaan uskaltanut näyttää negatiivisiia tunteitani juuri kenellekään, ja olin aina pelännyt että minua ei hyväksyttäisi jos muut saisivat tietää heikkouteni. Yllätyksekseni ystäväni eivät häipyneetkään kun tulin ulos ”masennuskaapista”. Itse asiassa monien kanssa lähennyin entisestään ja joitain oma sairastumiseni kannusti tutkimaan myös heidän omaa elämäänsä ja hakemaan apua myös itselleen, mutta siitä lisää myöhemmin.

Ero

Lopulta ero avopuolisostani oli väistämätön. Muutimme eri huoneisiin asunnossamme siksi aikaa että saisimme omat erilliset asunnot. Aluksi tunsin olevani hukassa. Rakas valheeni oli viety, mitä minulla enää olisi? Tiesin että en voi palata takaisin mutta eteenpäin meneminen tuntui hyvin tuskalliselta. Olin aloittanut lääkityksen, lisännyt annostusta ohjeen mukaan, aloittanut terapeutin etsinnät, lukenut paranemisesta, nähnyt psykiatria, tehnyt kaikkeni, ja silti tuntui että maailmani oli romahtamassa eron johdosta.

Eräs sunnuntai, viikko eron jälkeen jotain tapahtui. Olin itkeskellyt koko sunnuntaipäivän ja toivottomuuteni kasvoi kasvamistaan iltaa kohden. Kävin nukkumaan ja mieleeni alkoi tulla helpottavia ajatuksia kuolemasta. En jaksanut mennä eteenpäin, kaikki tuntui mahdottomalta. Halusin palata takaisin valheelliseen itseeni tai kuolla pois. Hain veitsen ja aloin leikitellä ajatuksella ranteeni viiltämisestä. Pidin terää kädelläni ja painoin. En kuitenkaan saanut aikaan kuin pienen naarmun. Turhauduin; olin pelkuri! Istuin sängylleni ja aloin viiltämään reiteeni. Viilto toisensa jälkeen rankaisin itseäni siitä että olin pilannut kaiken enkä rohjennut edes tappaa itseäni. Viiltely äityi melko aggressiiviseksi kunnes tajusin että koko oikea reiteni oli verillä enkä enää halunnut lopettaa. Jokin ääni sisälläni sai minut kuitenkin menemään herättämään exäni ja pyytämään apua ennen kuin teen mitään vakavampaa. Hän oli pois tolaltaan. Hän kuivasi verisen reiteni ja itkin hänen sylissään pitkään ja hartaasti. Lopulta hän sai minut rauhoittumaan ja nukahtamaan. Aamulla hän toivoi että olisin mennyt Auroran sairaalaan psykiatriseen päivystykseen mutta kieltäydyin. Asia ei tuntunut minusta edes niin vakavalta kuin hänestä. Olin silti pettynyt itseeni, välillä ajattelin yhä kuolemaa, välillä kaikki tuntui aivan normaalilta. Olin väsynyt ja hämilläni siltä että olin pinnistellyt kaikki voimani itseäni auttaakseni ja paranemistani edistääkseni ja silti löysin itseni vahingoittamasta itseäni todella julmalla tavalla.

Asiat alkoivat kääntyä pikkuhiljaa paremmiksi tämän tapahtuman jälkeen. Löysin mukavan asunnon ja aloin ajatella taas tulevaisuutta. Tiedän että halusin tempauksellani huomiota, etenkin exältäni. Halusin että minut ja sairauteni otetaan vakavasti. Sain haluamani. Ikävää että tämä oli se tapa jolla huomion vihdoin sain. Sairas mieli toimii kummallisin tavoin. Rannalle ei ole asiaa arpieni kanssa vielä tänä kesänä, mutta ehkä ensi kesänä jäljet ovat jo tarpeeksi vaalenneet.

Sattumalta viikko tämän tapahtuman jälkeen kohtasin ihmisen, jonka olemassaolo on auttanut paranemisprosessissani ja toiminut vertaistukena näihin päiviin saakka. Hänen kanssaan tunnen olevani samassa maailmassa, ja koen tulevani ensimmäistä kertaa täysin ymmärretyksi, täysin rehellisesti. Kuviossa on mukana myös kahden ihmisen välinen fyysinen rakkaus, ja nähtäväksi jääkin mitä suhteelle ajan saatossa tapahtuu. 

Kevään ajan olemme tapailleet muutaman viikon välein. 

Emme suunnittele tulevaisuutta, emmekä aseta vaatimuksia toisillemme emmekä suhteellemme. 

- M