Mikä meitä länsimaalaisia ihmisiä oikein vaivaa? Kaikki pyörii statuksen, menestyksen, rahan, omistamisen ja halujen ympärillä. Suorita! Yritä kovemmin! Pärjää! Ole kovempi! Ja kärsi! Sitä tunnutaan arvostavan, kärsimystä! Tehdään työtä ja ajetaan itsemme täysin piippuun oman terveytemme kustannuksella. Sitä arvostetaan joka ei lepää. Hanki työ, menesty, ansaitse rahaa, osta tavaroita, huku paskaan, kuole yksin laitoksessa. Mitä enemmän tutustun kirjallisuuteen henkisestä paranemisesta ja valaistumisesta, sitä enemmän tajuan miten hukassa täällä ollaan. Totuus ja tie onneen on lopulta hyvin yksinkertainen, mutta kukaan ei opeta sitä. Ketään ei kiinnosta, kukaan ei kuuntele. Ja kun viimein alkaa etsiä ja löytää oikeaa tietoa sisäisestä onnellisuudesta, kestää pitkään että siitä voi ymmärtää yhtään mitään, koska koko elämä meitä on kasvatettu uskomaan jotain ihan muuta. Että onni tulee jostain aivan muualta.

Meille onnea on menestys, että on korkea sosiaalinen status ja rahaa käydä lämpimissä maissa lomalla. Meille onnea on ”rakkauden” löytäminen toisesta ihmisestä, riippuvuussuhde, usko siihen että toinen ihminen läsnäolollaan tekee meidät onnellisiksi. Meille epäonnea on yksinäisyys, köyhyys ja alhainen koulutuksen taso. Todellisuudessa millään näistä asioista ei ole mitään tekemistä onnen tai epäonnen kanssa. Ne kaikki ovat tyhjiä mielikuvia, joille me itse olemme antaneet merkityksen. Onnella ei ole mitään tekemistä sen kanssa olenko rikas tai köyhä, parisuhteessa tai yksin, tunnettu vai tuntematon. Onni ei tule meidän ulkopuoleltamme. Onnea ei voi antaa, ansaita tai ostaa. Onni tulee meidän sisältämme ja joka ikisessä meissä on onnen avaimet.

Tänään olen tutustunut hieman Buddhaan. Itse en kuulu mihinkään uskontokuntaan, mutta uskonnot kiinnostavat minua. Sen vähän mitä niistä tiedän, uumoilen että monilla suurilla uskonnoilla on pohjimmiltaan samankaltainen tarkoitus, mutta ne ovat vain hirmuisen väärinymmärrettyjä. Tällä hetkellä voin puhua vain kristinuskosta ja buddhalaisuudesta, muita uskontoja en tunne tarpeeksi hyvin voidakseni kommentoida niiden sanomaa. Näihin kahteen haluan tutustua myös entistä syvemmin. Jeesuksesta olen kuullut koko ikäni, joten aloin tarkastella Buddhaa.

Lyhyesti: Buddha eli Siddartha Gautama oli tavallinen ihminen joka syntyi prinssinä suureen palatsiin intiaan. Hänen isänsä, kuningas halusi säästää poikaansa näkemästä maailman kärsimyksiä, eikä päästänyt tätä palatsin ulkopuolelle ennenkuin poika oli teini-iässä. Kun prinssi sitten vihdoin kohtasi vanhuuden, sairauden ja kuoleman, hän tajusi elämän kärsimyksen. Hän pakeni palatsista ja päätti löytää tien valaistumiseen, pois kärsimyksestä. Hän tajusi että kärsimyksen aiheuttaa halu, eritoten se että emme saa haluamiamme asioita. Joten pääsemällä pois halusta, voisi päästä pois myös kärsimyksestä ja saavuttaa valaistumisen, ikuisen onnen.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan onnen avain on juuri tässä, ymmärtääkseni myös herra Jeesus Kristus opettaan hieman samansuuntaista asiaa: Pidättäydy kiusauksista ja saavuta autuus. Ja siis joo tottakai molempiin uskontoihin kuuluu paljon muutakin sälää mutta tässä on yksi molempien peruspilareista. Pointti vaan ei olekaan pelkästään siinä luopuu teoista vaan siinä että luopuu haluista, ja se onkin sitten hieman kinkkisempi juttu. Voin lopettaa karkinsyönnin mutta miten lakkaan haluamasta karkkia? Miten vapaudun karkin vallasta minuun? Miten karkista tulee minulle yhdentekevä? Jos kaikki asiat joita haluan, muuttuvat minulle yhdentekeviksi, olen vapaa. Ja onni elää ainoastaan vapaudessa. Ajatus on meikäläisille niin absurdi että tuntuu että se olisi kotoisin eri maailmasta. Niin se onkin – sisäisestä maailmastamme jota kukaan ei muista enää kuunnella. Itse asiassa yksi masennuksen tunnusmerkeistähän on juuri se, että mikään asia ei kiinnosta enää. Että emme halua enää asioita jotka olivat meille ennen niin tärkeitä. Ehkä mielemme yrittää kertoa meille että nyt riittää! Vapaudu addiktioistasi, vapaudu haluistasi! Mutta meitä pelottaa kuunnella.

Itselleni kaikkein mielenkiintoisin osio Buddhan tarinassa, on kohta jossa Buddha istuu puun juurelle ja päättää ettei poistu ennen kuin saavuttaa valastumisen. Tämän tehdäkseen hänen on kohdattava oman mielensä synkimmät sopukat silmästä silmään. Buddhalle ilmestyy demoni nimeltä Mara, joka symboloi maallisuutta ja houkuttelee ihmisiä pois hengellisesltä tieltä, saaden negatiivisen näyttämään positiiviselta. Tarinan mukaan Mara lähettää kauneimmat tyttärensä viettelemään Buddhan lihan himoihin. Mutta Buddha suhtautuu heihin tyynesti, hän ei halveksu eikä himoitse naisia ja tyttäret lähtevät pois. Seuraavaksi Mara lähettää armeija hirviöitä Buddhan luokse, mutta Buddha ei järky meditaatiossaan vaan muuttaa hirviöt lootuksen kukiksi ympärilleen. Kun Mara on voitettu ja aseeton, saavuttaa Buddha viimeinen valaistumisen.

Tarina Marasta kiehtoo minua suuresti. Olen oppinut että meissä jokaisessa on pahuutta, sitä ei auta kenenkään kieltäminen. Mara ei niinkään ole konkreettinen hahmo, kuin mitä se on meidän jokaisen mielemme sopukoissa elävä hirviö. Mara pitää meitä vallassaan riippuvuuksilla, himoilla ja peloilla. Anthony de Mello kirjoittaa kirjassaan Havahtuminen, että maailmassa on vain kaksi asiaa: rakkaus ja pelko. Hän sanoo että kaikki hyvä maailmassa on rakkautta ja kaiken pahuuden maailmassa voi aina johtaa pelkoon. Eilen sisälläni elävä rakkaus sai konkreettisen hahmon, tänään sisälläni oleva pelko sai myös oman hahmonsa.

Minulle rakkaus ja pelko, hyvä ja paha on näköjään helpompi käsittää konkretian kautta. Vaikka ajatus ”enkelistä ja paholaisesta istumassa olkapäällä” tuntuu lapselliselta, on se tarpeellinen. Rakkaus ja pelko on meissä jokaisessa, eivätkä ne koskaan katoa. Pelkoa ei voiteta pakenemalla tai kieltämällä sen olemassaolo. Pelko voitetaan osoittamalla että se ei voi satuttaa minua, että se ei voi pitää minua vallassaan. Se saa kulkea mukanani, ja sen se tulee aina tekemäänkin, mutta olen itse vastuussa siitä paljonko annan sille valtaa. Miten paljon päätän uskoa Maran viettelyä, uhkailua ja petosta. Minun ei tarvitse taistella sitä vastaan, Buddhakaan ei taistellut. Hän vain antoi sen olla, toi rakkauden sen luokse, ja Mara menetti voimansa.

- M