Neljä vuorokautta vietin yksin kotona miettien, lukien, kirjoittaen ja ajoittain kävellen kotini ympäristössä. Yleensä koen että aika kulkee nopeasti, mutta nämä neljä vuorokautta tuntuivat ikuisuudelta – hyvällä tavalla. On kuin olisin asunut toisessa maailmassa nämä päivät, sillä oivallukset joita olin tehnyt ja tietomäärä jota olin omaksunut oli melko laaja. Silti tunne oli erilainen kuin opiskeluaikoina, sillä tätä tietoa etsin vain siksi että haluan tietää. En arvosanojen tai muun takia. Itseeni uppoutuminen ei enää ahdistanut.

Eilen vietin koko päivän ihmisten parissa. Näin vanhaa ystävää, kävimme päivällä yhdessä elokuvissa ja kahvilla. Tuo ihminen oli minulle viime syksynä hyvin läheinen. Puhuin hänen kanssaan paljon ja usein omasta henkilökohtaisesta kriisistäni ja jaoimme kokemuksia ja tuntemuksia avoimesti. Olosuhteiden takia emme kuitenkaan olleet nähneet kuin kerran aiemmin tänä vuonna. Olin iloinen tapaamisestamme, mutta jokin oli muuttunut. Jutustelu oli loppujen lopuksi melko tyhjänpäiväistä. Hän kertoi minulle elämästään ja koin että en osannut enää samaistua hänen kokemuksiinsa. Yritin hienovaraisesti myös avata hänelle omia viimeaikaisia kokemuksiani, mutta henkiset asiat menivät keskustelussa hieman huumorin siivittämiksi. Oivalsin että olimme muuttuneet ihmisinä, eikä suhteemme ollut enää samanlainen. En silti ollut surullinen tästä.

Eräs yhtyeeni jäsenistä oli aamupäivällä kysynyt lähtisinkö illalla hänen kanssaan kuuntelemaan livemusiikkia ravintolaan ja päätin lähteä, koska olin jo valmiiksi kaupungilla. Yhtyeemme on on ollut kesän tauolla ja yksi meistä muuttaa syksyllä ulkomaille. Olen itse myös miettinyt omaa motivaatiotani olla yhtyeessä mukana, ja uskon että en aio itsekään jatkaa enää solistina. Tällä hetkellä uskon suurimman kannustimeni musiikkiin olleen oman egoni, ja haluan ottaa etäisyyttä koko toimintaan varmistaakseni onko asia todella näin.

Joka tapauksessa, tapasimme kahden bändikaverini kanssa ja menimme yhdessä syömään ennen keikkaa. Tuntui kummalliselta olla ihmisten seurassa jotka ovat olleet kaikkein läheisimpiäni viiden vuoden ajan. Jokaisella on tietty rooli eri seurueissa ja huomasin miten minun roolini alkoi haluamattani ottaa valtaa minusta. Hetken jutustelun jälkeen aloin kuitenkin kertoa siitä, miten olin viettänyt aikaa viime päivät itseni kanssa ja tutustunut mm. Buddhaan. Yllättäen bändikaverini tuntuivat jollain tasolla ymmärtävän minua. Homma ei kääntynyt vitsiksi ja hetken keskustelimme vakavasti maailman uskonnoista ja itsetutkiskelusta. Keskustelun taso ei ollut älyttömän syvällinen, mutta minusta tuntui hyvältä, että aihe ei ollut tabu.

Lähdimme kuuntelemaan yhtyettä ja vielä yksi bändimme jäsen liittyi seuraamme. Oli mukava nähdä tuttuja ihmisiä pitkästä aikaa. Tuntui hassulta olla ulkona ihmisten parissa, maailma näytti hieman erilaiselta, mutta mikään ei tuntunut pahalta. En myöskään kokenut erityistä iloa. Tuntui vain siltä että tarkkailin kaikkea ympärilläni olevaa hämmästellen, sen tietoisuuden kautta mihin olin syventynyt viimeisen neljän vuorokauden aikana. Perspektiivini asioihin oli hieman erilainen, en silti osaa selittää että millä tavoin.

Kuuntelin yhtyeen soittoa ja laulajan lyriikoita. Huomasin että en tunne intohimoa esiintymiseen, sillä tavoin kun aiemmin olin tuntenut nähdessäni muiden yhtyeiden esiintyvän. Laulaja lauloi todella taitavasti, mutta en tuntenut kateutta. Kuuntelin tarkasti kappaleiden sanoituksia. Se mitä kuulin oli yksinäisyys, eristäytyminen, pettyminen parisuhteissa, epätoivo. Aloin miettiä sitä, että juuri näistä asioista suuri osa maailman kappaleista kertoo. Aloin miettiä taiteilijuutta kärsimyksen kautta. Ovatko taiteilijat niitä ihmisiä jotka ovat liian herkkiä pärjäämään tavanomaisin keinoin tässä kovuutta vaativassa maailmassa? Onko taide väline heille helpottaa omaa tuskaansa; kanava jota kautta purkaa ahdistustaan elämän suurista kysymyksistä? Heidän addiktionsa, oljenkortensa tuskassa? ”Taiteilijuuttaa ei valita, taiteilijuus valitsee sinut” - näin olimme ystävieni kanssa aina puhuneet. Sisäinen pakko. Huomasin että sitä se on ollut minulle. Vastausten etsimistä, helpotuksen etsimistä. Teemme taidetta koska meillä ei ole muuta vaihtoehtoa ja kaiken lisäksi koemme siitä ylpeyttä. Kun vastauksia on ruvennut löytymään muuta kautta, on intohimoni musiikin ja teatterin tekemiseen hiljalleen hiipunut. Minulle taiteilijuus ei ollut vapautta. Olen päinvastoin pääsemässä vapaaksi taiteilijuuden pakosta, ja ehkä joku päivä vielä voin tehdä sitä vapaaehtoisesti. Tai sitten en, mutta tässä hetkessä tuleva suhteeni taiteeseen on yhdentekevä.

Tuntui hassulta viettää koko päivä iltaan asti muiden ihmisten parissa. Bussimatkalla kotiin nautin suunnattomasti maisemien katselemisesta. Ajattelin että voisin mennä ulos luontoon joku päivä, ei kävelemään, vaan istumaan vaikka puistoon ja katsomaan elämän menoa ympärilläni. Minulla olisi vielä neljä vuorokautta itselleni ennenkuin rakkaani tulee luokseni. Niin innoissani kuin hänen tapaamisestaan olenkin, olen innoissani myös tulevista päivistä itseni kanssa.

–

Tänään heräsin päivään iloisesti ja virkeänä. Ajattelin käydä kirjastossa noutamassa varaamani kirjat valaistumisesta ja Buddhasta. Huomasin erään hyvän ystäväni olevan chatissa ja aloitin keskustelun. Näemme melko harvoin, mutta hänen kanssaan meillä on alusta lähtien ollut syvällisiä keskusteluja elämästä. Hänen seuransa on oikein miellyttävää. Varovasti aloin kertoa viime päivistäni yksin kotona, tekemistäni havainnoista ja omasta etsinnästäni tässä vaiheessa. Yllätyksekseni hänen vastaanottonsa oli hieman ärtynyt. ”Sä olet hukassa”, ”Kärsimys ei lopu koskaan”, ”Älä oo liian diippi, vaihda maisemaa, lähde pois sieltä kämpästäs”, ”Sä luulet olevas niin saatanan fiksu että sua ahdistaa vaan sen takia”, ”Onneksi mä en kelaa enää noin”. Tunsin oloni hieman uhatuksi hänen kommenttiensa vuoksi, mutta en silti nähnyt syytä provosoitua. Kysyin asiallisesti että miksi hän ärsyyntyi siitä mitä minulla oli sanottavaa? Hän sanoi ymmärtävänsä sen että omat ajatukseni ja oivallukseni ovat minulle tässä hetkessä tärkeitä, mutta että muiden on lähes mahdotonta samaistua siihen mitä mä käyn läpi, mikä johtaa siihen että syvien asioiden mietiskelijä usein eristäytyy muista sosiaalisesti. Yhtäkkiä aloin tuntea jälleen pelkoa yksinäisyydestä. Oliko todellakin näin että mun seura ei anna muille mitään koska olen niin syvällä itsessäni? Tai kuvittelenko mä itse jo valmiiksi että ei kukaan kumminkaan tajua? Onko totuuden etsijän tie väistämättä yksinäinen? Tulisinko mä viettämään loppuelämäni jotenkin eristyksissä muusta maailmasta? Voisinko mä enää tuntea samaistuvani muihin ihmisiin?

Jatkoimme chattailya ystäväni kanssa ja aloimme hiljalleen ymmärtää toisiamme. Hän sanoi että on itse kokenut samankaltaisen mietiskelyvaiheen elämässään, ja että minun tulisi käydä läpi oma tieni, omalla tavallani. Hän suositteli edelleen maisemanvaihdosta ja yllättäen aloin valittaa hänelle siitä, että ei mulla ole mitään paikkaa minne mennä. Se oli ahdistanut mua todella paljon kesän alussa. Mä halusin että tämä kesä olisi täynnä mökkeilyä, luontoa, reissaamista ja ihmisten tapaamista, mutta mitä lähemmäs kesä tuli, mä huomasin että se ei tule tapahtumaan. Mulla ei ole mökkiä minne mennä eikä rahaa sellaisen vuokraamiseen. Mun kaikki ystävät seurustelee, joten heidän irrottamisensa parisuhteestaan mun kanssa reissaamaan jonekin muutamaksi päiväksi ei onnistuisi. Mä olisin halunnut viettää aikaa mun rakkaani kanssa, mutta hän ei ollut siihen valmis, enkä lopulta minäkään. Mulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jumittaa kotona omien ajatusteni kanssa, ja jollain tavalla mennä siitä kaikesta läpi. Mä huomasin olevani edelleen surullinen ja vihainen epäonnistuneiden kesäsuunnitelmieni johdosta ja purskahdin itkuun. Vaikka yksin kotona vietetyt päivät ovat olleet avartavia, mä olin silti menettänyt mun alkuperäiset suunnitelmat enkä ollut selvästikään surrut asiaa vielä loppuun saakka.

Kirjoitin rakkaalleni heti, että haluan lähteä ensi viikolla muutamaksi päiväksi pois hänen kanssaan. Nyt kun aikaa on kulunut muutama tunti, asia ei ole minulle enää ollenkaan niin tärkeä. Hienoa jos lähdemme, mutta maailmani ei lopu vaikka jumittaisimme edelleen kotona. Kävin kirjastossa hakemassa lainaamani kirjat ja luin samantien Flora Courtoisin kirjoittaman ”Valaistuminen” -kirjan, jota voin suositella lämpimästi kaikille jotka etsivät vastauksia mutta tuntevat olevansa yksin. Flora löysi valaistumisen yksin, oman sisäisen tutkiskelunsa kautta, mutta kukaan ei ymmärtänyt häntä. Hän oli oudon kokemuksensa kanssa täysin yksin. Kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin Flora törmäsi Zen-Buddhismiin ja tajusi mikä hänen kokemuksensa oli ollut. Tunsin myötätuntoa ja hieman helpottuneisuutta Floran tarinaa lukiessani. Ehkä tulisin kokemaan yksinäisyyttä ja eristäytyneisyyttä siksi, että muut eivät ymmärrä mitä olen etsimässä, mutta maailma on nykyään onneksi niin verkostoitunut, ja informaatiota on saatavilla helposti, että tiedän minne suuntaan mennä jos haluan tavata samassa tilanteessa olevia ihmisiä. Mutta etsintäni on vasta alkutaipaleella, nyt voin vain etsiä tietoa, tutkia itseäni ja luottaa prosessiin.

- M