Neljä vuorokautta vietin yksin kotona miettien, lukien, kirjoittaen ja ajoittain kävellen kotini ympäristössä. Yleensä koen että aika kulkee nopeasti, mutta nämä neljä vuorokautta tuntuivat ikuisuudelta – hyvällä tavalla. On kuin olisin asunut toisessa maailmassa nämä päivät, sillä oivallukset joita olin tehnyt ja tietomäärä jota olin omaksunut oli melko laaja. Silti tunne oli erilainen kuin opiskeluaikoina, sillä tätä tietoa etsin vain siksi että haluan tietää. En arvosanojen tai muun takia. Itseeni uppoutuminen ei enää ahdistanut.

Eilen vietin koko päivän ihmisten parissa. Näin vanhaa ystävää, kävimme päivällä yhdessä elokuvissa ja kahvilla. Tuo ihminen oli minulle viime syksynä hyvin läheinen. Puhuin hänen kanssaan paljon ja usein omasta henkilökohtaisesta kriisistäni ja jaoimme kokemuksia ja tuntemuksia avoimesti. Olosuhteiden takia emme kuitenkaan olleet nähneet kuin kerran aiemmin tänä vuonna. Olin iloinen tapaamisestamme, mutta jokin oli muuttunut. Jutustelu oli loppujen lopuksi melko tyhjänpäiväistä. Hän kertoi minulle elämästään ja koin että en osannut enää samaistua hänen kokemuksiinsa. Yritin hienovaraisesti myös avata hänelle omia viimeaikaisia kokemuksiani, mutta henkiset asiat menivät keskustelussa hieman huumorin siivittämiksi. Oivalsin että olimme muuttuneet ihmisinä, eikä suhteemme ollut enää samanlainen. En silti ollut surullinen tästä.

Eräs yhtyeeni jäsenistä oli aamupäivällä kysynyt lähtisinkö illalla hänen kanssaan kuuntelemaan livemusiikkia ravintolaan ja päätin lähteä, koska olin jo valmiiksi kaupungilla. Yhtyeemme on on ollut kesän tauolla ja yksi meistä muuttaa syksyllä ulkomaille. Olen itse myös miettinyt omaa motivaatiotani olla yhtyeessä mukana, ja uskon että en aio itsekään jatkaa enää solistina. Tällä hetkellä uskon suurimman kannustimeni musiikkiin olleen oman egoni, ja haluan ottaa etäisyyttä koko toimintaan varmistaakseni onko asia todella näin.

Joka tapauksessa, tapasimme kahden bändikaverini kanssa ja menimme yhdessä syömään ennen keikkaa. Tuntui kummalliselta olla ihmisten seurassa jotka ovat olleet kaikkein läheisimpiäni viiden vuoden ajan. Jokaisella on tietty rooli eri seurueissa ja huomasin miten minun roolini alkoi haluamattani ottaa valtaa minusta. Hetken jutustelun jälkeen aloin kuitenkin kertoa siitä, miten olin viettänyt aikaa viime päivät itseni kanssa ja tutustunut mm. Buddhaan. Yllättäen bändikaverini tuntuivat jollain tasolla ymmärtävän minua. Homma ei kääntynyt vitsiksi ja hetken keskustelimme vakavasti maailman uskonnoista ja itsetutkiskelusta. Keskustelun taso ei ollut älyttömän syvällinen, mutta minusta tuntui hyvältä, että aihe ei ollut tabu.

Lähdimme kuuntelemaan yhtyettä ja vielä yksi bändimme jäsen liittyi seuraamme. Oli mukava nähdä tuttuja ihmisiä pitkästä aikaa. Tuntui hassulta olla ulkona ihmisten parissa, maailma näytti hieman erilaiselta, mutta mikään ei tuntunut pahalta. En myöskään kokenut erityistä iloa. Tuntui vain siltä että tarkkailin kaikkea ympärilläni olevaa hämmästellen, sen tietoisuuden kautta mihin olin syventynyt viimeisen neljän vuorokauden aikana. Perspektiivini asioihin oli hieman erilainen, en silti osaa selittää että millä tavoin.

Kuuntelin yhtyeen soittoa ja laulajan lyriikoita. Huomasin että en tunne intohimoa esiintymiseen, sillä tavoin kun aiemmin olin tuntenut nähdessäni muiden yhtyeiden esiintyvän. Laulaja lauloi todella taitavasti, mutta en tuntenut kateutta. Kuuntelin tarkasti kappaleiden sanoituksia. Se mitä kuulin oli yksinäisyys, eristäytyminen, pettyminen parisuhteissa, epätoivo. Aloin miettiä sitä, että juuri näistä asioista suuri osa maailman kappaleista kertoo. Aloin miettiä taiteilijuutta kärsimyksen kautta. Ovatko taiteilijat niitä ihmisiä jotka ovat liian herkkiä pärjäämään tavanomaisin keinoin tässä kovuutta vaativassa maailmassa? Onko taide väline heille helpottaa omaa tuskaansa; kanava jota kautta purkaa ahdistustaan elämän suurista kysymyksistä? Heidän addiktionsa, oljenkortensa tuskassa? ”Taiteilijuuttaa ei valita, taiteilijuus valitsee sinut” - näin olimme ystävieni kanssa aina puhuneet. Sisäinen pakko. Huomasin että sitä se on ollut minulle. Vastausten etsimistä, helpotuksen etsimistä. Teemme taidetta koska meillä ei ole muuta vaihtoehtoa ja kaiken lisäksi koemme siitä ylpeyttä. Kun vastauksia on ruvennut löytymään muuta kautta, on intohimoni musiikin ja teatterin tekemiseen hiljalleen hiipunut. Minulle taiteilijuus ei ollut vapautta. Olen päinvastoin pääsemässä vapaaksi taiteilijuuden pakosta, ja ehkä joku päivä vielä voin tehdä sitä vapaaehtoisesti. Tai sitten en, mutta tässä hetkessä tuleva suhteeni taiteeseen on yhdentekevä.

Tuntui hassulta viettää koko päivä iltaan asti muiden ihmisten parissa. Bussimatkalla kotiin nautin suunnattomasti maisemien katselemisesta. Ajattelin että voisin mennä ulos luontoon joku päivä, ei kävelemään, vaan istumaan vaikka puistoon ja katsomaan elämän menoa ympärilläni. Minulla olisi vielä neljä vuorokautta itselleni ennenkuin rakkaani tulee luokseni. Niin innoissani kuin hänen tapaamisestaan olenkin, olen innoissani myös tulevista päivistä itseni kanssa.

–

Tänään heräsin päivään iloisesti ja virkeänä. Ajattelin käydä kirjastossa noutamassa varaamani kirjat valaistumisesta ja Buddhasta. Huomasin erään hyvän ystäväni olevan chatissa ja aloitin keskustelun. Näemme melko harvoin, mutta hänen kanssaan meillä on alusta lähtien ollut syvällisiä keskusteluja elämästä. Hänen seuransa on oikein miellyttävää. Varovasti aloin kertoa viime päivistäni yksin kotona, tekemistäni havainnoista ja omasta etsinnästäni tässä vaiheessa. Yllätyksekseni hänen vastaanottonsa oli hieman ärtynyt. ”Sä olet hukassa”, ”Kärsimys ei lopu koskaan”, ”Älä oo liian diippi, vaihda maisemaa, lähde pois sieltä kämpästäs”, ”Sä luulet olevas niin saatanan fiksu että sua ahdistaa vaan sen takia”, ”Onneksi mä en kelaa enää noin”. Tunsin oloni hieman uhatuksi hänen kommenttiensa vuoksi, mutta en silti nähnyt syytä provosoitua. Kysyin asiallisesti että miksi hän ärsyyntyi siitä mitä minulla oli sanottavaa? Hän sanoi ymmärtävänsä sen että omat ajatukseni ja oivallukseni ovat minulle tässä hetkessä tärkeitä, mutta että muiden on lähes mahdotonta samaistua siihen mitä mä käyn läpi, mikä johtaa siihen että syvien asioiden mietiskelijä usein eristäytyy muista sosiaalisesti. Yhtäkkiä aloin tuntea jälleen pelkoa yksinäisyydestä. Oliko todellakin näin että mun seura ei anna muille mitään koska olen niin syvällä itsessäni? Tai kuvittelenko mä itse jo valmiiksi että ei kukaan kumminkaan tajua? Onko totuuden etsijän tie väistämättä yksinäinen? Tulisinko mä viettämään loppuelämäni jotenkin eristyksissä muusta maailmasta? Voisinko mä enää tuntea samaistuvani muihin ihmisiin?

Jatkoimme chattailya ystäväni kanssa ja aloimme hiljalleen ymmärtää toisiamme. Hän sanoi että on itse kokenut samankaltaisen mietiskelyvaiheen elämässään, ja että minun tulisi käydä läpi oma tieni, omalla tavallani. Hän suositteli edelleen maisemanvaihdosta ja yllättäen aloin valittaa hänelle siitä, että ei mulla ole mitään paikkaa minne mennä. Se oli ahdistanut mua todella paljon kesän alussa. Mä halusin että tämä kesä olisi täynnä mökkeilyä, luontoa, reissaamista ja ihmisten tapaamista, mutta mitä lähemmäs kesä tuli, mä huomasin että se ei tule tapahtumaan. Mulla ei ole mökkiä minne mennä eikä rahaa sellaisen vuokraamiseen. Mun kaikki ystävät seurustelee, joten heidän irrottamisensa parisuhteestaan mun kanssa reissaamaan jonekin muutamaksi päiväksi ei onnistuisi. Mä olisin halunnut viettää aikaa mun rakkaani kanssa, mutta hän ei ollut siihen valmis, enkä lopulta minäkään. Mulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jumittaa kotona omien ajatusteni kanssa, ja jollain tavalla mennä siitä kaikesta läpi. Mä huomasin olevani edelleen surullinen ja vihainen epäonnistuneiden kesäsuunnitelmieni johdosta ja purskahdin itkuun. Vaikka yksin kotona vietetyt päivät ovat olleet avartavia, mä olin silti menettänyt mun alkuperäiset suunnitelmat enkä ollut selvästikään surrut asiaa vielä loppuun saakka.

Kirjoitin rakkaalleni heti, että haluan lähteä ensi viikolla muutamaksi päiväksi pois hänen kanssaan. Nyt kun aikaa on kulunut muutama tunti, asia ei ole minulle enää ollenkaan niin tärkeä. Hienoa jos lähdemme, mutta maailmani ei lopu vaikka jumittaisimme edelleen kotona. Kävin kirjastossa hakemassa lainaamani kirjat ja luin samantien Flora Courtoisin kirjoittaman ”Valaistuminen” -kirjan, jota voin suositella lämpimästi kaikille jotka etsivät vastauksia mutta tuntevat olevansa yksin. Flora löysi valaistumisen yksin, oman sisäisen tutkiskelunsa kautta, mutta kukaan ei ymmärtänyt häntä. Hän oli oudon kokemuksensa kanssa täysin yksin. Kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin Flora törmäsi Zen-Buddhismiin ja tajusi mikä hänen kokemuksensa oli ollut. Tunsin myötätuntoa ja hieman helpottuneisuutta Floran tarinaa lukiessani. Ehkä tulisin kokemaan yksinäisyyttä ja eristäytyneisyyttä siksi, että muut eivät ymmärrä mitä olen etsimässä, mutta maailma on nykyään onneksi niin verkostoitunut, ja informaatiota on saatavilla helposti, että tiedän minne suuntaan mennä jos haluan tavata samassa tilanteessa olevia ihmisiä. Mutta etsintäni on vasta alkutaipaleella, nyt voin vain etsiä tietoa, tutkia itseäni ja luottaa prosessiin.

- M

 Tänään heräsin melko tyynenä eilisten havaintojeni johdosta (näin tosin yöllä painajaisia, Mara koetteli minua) ja halusin jatkaa tutkimustani Buddhan parissa. Päätin kuitenkin katsoa aamupalaksi dokumentin länsimaisen filosofian synnystä ja sen tärkeimmistä hahmoista. Huomasin tuntevani lievää vastenmielisyyttä dokumentin esitellessä filosofeja jotka selittivät maailmankaikkeutta esim. matematiikan perustein. Huomasin ajattelevani että nuo ihmiset ovat kyllä olleet todella kaukana totuudesta ja että tällä dokumentilla ei olisi minulle mitään annettavaa. Samassa sain itseni kiinni tuomitsemisesta. Oletin tietäväni jotain paremmin kuin joku toinen. Ajattelin että jonkun toisen näkemys elämän tarkoituksesta on väärä ja minun omani on oikea. Huomasin valmistaneeni ajatusmallillani lähtökohdan useimpiin maailman sotiin.

Ilmeisesti ihmisluontoon on aina kuulunut elämän takoituksen selvittäminen. Joku etsii vastauksia matematiikasta, toinen astrologiasta, joku toinen taas biologiasta, joku uskonnosta jne. Miksi me olemme täällä? Mikä meidän tehtävämme on? Miten saavuttaa onnellisuus? Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Tiedän ainakin itse etsineeni vastauksia näihin kysymyksiin koko elämäni, ja mielipiteeni asioiden ”oikeasta” laidasta on vaihdellut useaan otteeseen. Nyt kun katseeni on kiinnittynyt tiukasti valaistumiseen, huomasin että en osannut katsoa dokumenttia filosofiasta ollenkaan objektiivisesti. Ikään kuin muut mielipiteet jotenkin uhkaisivat minun tämänhetkistä näkemystäni.

Terapian avulla olen tunnistanut itsessäni taipumuksen perustaa onnellisuuteni aina yhden kortin varaan. Innostun helposti uusista asioista; musiikista, uudesta parisuhteesta, liikunnasta, opiskelusta, aivan mistä tahansa. Kun saan kokemuksen ilosta ja riemusta, siirrän nopeasti kaiken energiani tämän asian toteuttamiseen, kuvittelen löytäneeni oman onneni avaimen. Jos saan hyvän olon liikunnasta, käyn lenkillä muutaman kuukauden ajan monta kertaa viikossa, kunnes innostukseni lopahtaa ja liikunta jää kokonaan pois. Seuraavaa huumetta tilalle. Kun rakastun, rakastun tulisesti ja suhde etenee nopeasti. Yhdessä vietetty aika on tärkeämpää kuin mikään muu ja muutaman vuoden päästä huomaan että pelkkä parisuhde ei tuokaan autuutta ja kiinnostus suhteeseen lopahtaa. Jos sävellän biisin ja koen sen johdosta iloa, olen heti suunnittelemassa kokonaisen albumin työstämistä täyspäiväiseksi muusikoksi ryhtymistä, kunnes huomaan että biisien teko ei olekaan niin helppoa ja hylkään koko homman. Koko elämäni olen juossut erilaisten iloa tuottavien stimulanttien perässä kuin päätön kana ja aina pettynyt siihen että tästäkään asiasta en saanut ammennettua sisältöä koko elämääni.

Tänä keväänä olen pikkuhiljaa oppinut tasapainottamaan elämääni. Tapaan rakastani melko harvoin ja otan ilon irti niistä hetkistä kun olemme yhdessä. Töissä opin ja saan onnistumisen kokemuksia mutta työpäivän loputtua työasiat jäävät työpaikalle. Olen opetellut kitaransoittoa ja säveltänyt satunnaisia kappaleita omaksi huvikseni, ilman suunnitelmaa siitä että kukaan muu koskaan edes kuulisi niitä. Yritän olla laskematta liikaa paineita yhden asian varaan. Yritän hahmottaa mielessäni sen, että useasta eri asiasta voi saada iloa, ja että moneen asiaan voi keskittyä samanaikaisesti. Sen hahmottaminen on kuitenkin haastavaa. Elämäni on ollut niin onnetonta että pienikin ilon aihe on saanut minut helposti uskomaan että juuri tässä asiassa piilee onni ja autuus lopuksi elämääni.

Dokumenttia filosofiasta katsoessani, huomasin että innostukselleni valaistumisesta ja Buddhasta on käymässä samalla tavoin. Olen innostunut uudesta asiasta ja tartun siihen kuin hukkuva oljenkorteen. Nyt kun joku tuli kertomaan länsmaisesta filosofiasta, syntyi vastreaktio: nuo ovat väärässä, minä olen löytänyt totuuden! Huomasin langenneeni taas omaan ansaani ja tiedostin että samaa linjaa jatkaessani, alkaisi Buddhakin loppujen lopuksi tylsistyttämäänm ja alkaisin etsiä uutta tarkoitusta elämääni.

Miksi ottaisin asiat aina niin henkilökohtaisesti? Miksi en vain voisi katsoa dokumenttia filosofeista jotka ovat tehneet omat päätelmänsä ja antaa niiden olla? Miksi provosoituisin siitä että joku toinen etsii totuutta matematiikasta? Mitä se minulle kuuluu? Kuka minä olen loppujen lopuksi sanomaan mikä on oikea totuus ja mikä väärä? Miksi luulen olevani oikeassa? Miksi lukitsen itselleni oikean vastauksen? Eikö juuri se lisää kärsimystäni eikä suinkaan helpota sitä? Mitä apua voi olla siitä että tunnen vastustusta jonkun toisen näkemystä kohtaan? Enkö juuri silloin ole sulkenut itseni?

Muistaakseni Anthony de Mello puhui kirjassaan Havahtuminen siitä, että mielipiteemme ovat onnemme esteinä. Heti kun muodostamme jonkun mielipiteen asiasta, lukitsemme todellisuutemme emmekä näe enää selkeästi. Myös Kotkansydän puhuu siitä että parasta mitä voimme tehdä, on antaa vain asioiden olla. Elämää ei tarvitse selittää, se vain tapahtuu ja me olemme osa kaiken tapahtumista. Jos vain uskallamme päästää irti. Lopuksi vielä lainaus Kotkansydämeltä joka auttoi avaamaan silmiäni tälle asialle:

”Tänään en tuomitse mitään, mitä tapahtuu. Tänään olen rehellinen itselleni ja myönnän, että en tiedä, mitä tapahtuu ja miksi se tapahtuu. Myönnän, että käsityskykyni on rajallinen ja havaintoni ovat puutteellisia. Minä näen ja kuulen vain omasta havaintopaikastani käsin, enkä ole läsnä kaikkialla. En tiedä, miksi jokin on siinä, missä se on ja siten kuin on. En tiedä, miksi satun olemaan juuri tässä, kun tämä tapahtuu. En tiedä, miksi se, mitä tapahtuu, herättää minussa juuri ne tunteet ja ajatukset, joita se herättää.

Myönnän, että käsityskykyni on rajallinen. Vaikka ymmärtäisin sen, mitä tapahtuu, en osaisi nähdä sen liittymistä kaikkeen muuhun. Siksi annan sille vapauden olla sitä, mitä se on. Minulla ei ole perusteita sanoa, onko se kokonaisuuden kannalta hyvää vai huonoa, eikä minun edes tarvitse sitä sanoa. Annan sen tapahtua vapaudessa, ja vaikka se tapahtuisi minun vaikutuksestani, en tuomitse mitään enkä ketään. Silloin annan myös itseni tapahtua sellaisena kuin olen. Silloin annan maailman tapahtua ja olen mukana sen tapahtumisessa.

Voin oppia jokaisen tapahtuman kautta, mutta jos tuomitsen tapahtuman etukäteen hyväksi tai pahaksi, oppimiseni kärsii. Jos tuomitsen tapahtuman hyväksi tai pahaksi, väitän osaavani tulkita sen oikein. Mutta minä katson tapahtumaa vain omasta pienestä ikkunastani käsin, enkä jokaisesta suunnasta. Siksi jätän sen tapahtumaan ja otan vastaan sen sisältämän opetuksen, vaikka se olisi vain se, että minun tuomitsemisellani ei ole mitään vaikutusta sen syihin, olemukseen eikä kulkuun. Minun tuomioni vain erottaa minut siitä niin, että tulen sokeaksi. Mitä enemmän luulen tietäväni, sen sokeampi minä olen. Mutta silmäni avautuvat, kun myönnän, että en tiedä. Silloin olen vapaa oppimaan, ja koska opin, tilanne on hyvä. Se siunaa minua. Sillä on minulle lahja, jonka voin ottaa vastaan, kun en tuomitse lahjaa ennalta. Sen lahja on aina hyvä, ja usein suurimmat lahjat ovat niitä, joiden kautta huomaan, että en tiennyt vielä mitään.

Me tuomitsemme aina sen mukaan, mitä me ajattelemme tietävämme. Mitä kovemmin me tuomitsemme, sen selkeämmin me mielestämme tiedämme. Silloin me emme opi mitään, vaan haluamme vakuuttaa kaikkia muitakin oman tietomme oikeellisuudesta. Jos he ovat avoimia, he näkevät meidän yrityksemme, tunnistavat sen, ja antavat sen vain olla. He huomaavat meidät siksi, mitä me olemme, ja he huomaavat myös, että heidän on turha opettaa meitä. Me haluaisimme opettaa muita, koska emme uskalla kyseenalaistaa sitä, mitä me näemme. Kenties kukaan ei ole näyttänyt meille, miten sellaisesta tilanteesta selvittäisiin. Mutta siitä selvitään ihan itsestään, sillä kun me alamme ottaa vastaan elämän opetuksia, me huomaamme, että niitä tulee joka hetki ja joka suunnasta. Meidän tarvitsee vain olla tietämättä. Silloin me emme enää halua tuomita mitään. Me lepäämme ja tiedämme, että kaikki on hyvää ja opettaa meitä koko ajan.”

- M

 

Mikä meitä länsimaalaisia ihmisiä oikein vaivaa? Kaikki pyörii statuksen, menestyksen, rahan, omistamisen ja halujen ympärillä. Suorita! Yritä kovemmin! Pärjää! Ole kovempi! Ja kärsi! Sitä tunnutaan arvostavan, kärsimystä! Tehdään työtä ja ajetaan itsemme täysin piippuun oman terveytemme kustannuksella. Sitä arvostetaan joka ei lepää. Hanki työ, menesty, ansaitse rahaa, osta tavaroita, huku paskaan, kuole yksin laitoksessa. Mitä enemmän tutustun kirjallisuuteen henkisestä paranemisesta ja valaistumisesta, sitä enemmän tajuan miten hukassa täällä ollaan. Totuus ja tie onneen on lopulta hyvin yksinkertainen, mutta kukaan ei opeta sitä. Ketään ei kiinnosta, kukaan ei kuuntele. Ja kun viimein alkaa etsiä ja löytää oikeaa tietoa sisäisestä onnellisuudesta, kestää pitkään että siitä voi ymmärtää yhtään mitään, koska koko elämä meitä on kasvatettu uskomaan jotain ihan muuta. Että onni tulee jostain aivan muualta.

Meille onnea on menestys, että on korkea sosiaalinen status ja rahaa käydä lämpimissä maissa lomalla. Meille onnea on ”rakkauden” löytäminen toisesta ihmisestä, riippuvuussuhde, usko siihen että toinen ihminen läsnäolollaan tekee meidät onnellisiksi. Meille epäonnea on yksinäisyys, köyhyys ja alhainen koulutuksen taso. Todellisuudessa millään näistä asioista ei ole mitään tekemistä onnen tai epäonnen kanssa. Ne kaikki ovat tyhjiä mielikuvia, joille me itse olemme antaneet merkityksen. Onnella ei ole mitään tekemistä sen kanssa olenko rikas tai köyhä, parisuhteessa tai yksin, tunnettu vai tuntematon. Onni ei tule meidän ulkopuoleltamme. Onnea ei voi antaa, ansaita tai ostaa. Onni tulee meidän sisältämme ja joka ikisessä meissä on onnen avaimet.

Tänään olen tutustunut hieman Buddhaan. Itse en kuulu mihinkään uskontokuntaan, mutta uskonnot kiinnostavat minua. Sen vähän mitä niistä tiedän, uumoilen että monilla suurilla uskonnoilla on pohjimmiltaan samankaltainen tarkoitus, mutta ne ovat vain hirmuisen väärinymmärrettyjä. Tällä hetkellä voin puhua vain kristinuskosta ja buddhalaisuudesta, muita uskontoja en tunne tarpeeksi hyvin voidakseni kommentoida niiden sanomaa. Näihin kahteen haluan tutustua myös entistä syvemmin. Jeesuksesta olen kuullut koko ikäni, joten aloin tarkastella Buddhaa.

Lyhyesti: Buddha eli Siddartha Gautama oli tavallinen ihminen joka syntyi prinssinä suureen palatsiin intiaan. Hänen isänsä, kuningas halusi säästää poikaansa näkemästä maailman kärsimyksiä, eikä päästänyt tätä palatsin ulkopuolelle ennenkuin poika oli teini-iässä. Kun prinssi sitten vihdoin kohtasi vanhuuden, sairauden ja kuoleman, hän tajusi elämän kärsimyksen. Hän pakeni palatsista ja päätti löytää tien valaistumiseen, pois kärsimyksestä. Hän tajusi että kärsimyksen aiheuttaa halu, eritoten se että emme saa haluamiamme asioita. Joten pääsemällä pois halusta, voisi päästä pois myös kärsimyksestä ja saavuttaa valaistumisen, ikuisen onnen.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan onnen avain on juuri tässä, ymmärtääkseni myös herra Jeesus Kristus opettaan hieman samansuuntaista asiaa: Pidättäydy kiusauksista ja saavuta autuus. Ja siis joo tottakai molempiin uskontoihin kuuluu paljon muutakin sälää mutta tässä on yksi molempien peruspilareista. Pointti vaan ei olekaan pelkästään siinä luopuu teoista vaan siinä että luopuu haluista, ja se onkin sitten hieman kinkkisempi juttu. Voin lopettaa karkinsyönnin mutta miten lakkaan haluamasta karkkia? Miten vapaudun karkin vallasta minuun? Miten karkista tulee minulle yhdentekevä? Jos kaikki asiat joita haluan, muuttuvat minulle yhdentekeviksi, olen vapaa. Ja onni elää ainoastaan vapaudessa. Ajatus on meikäläisille niin absurdi että tuntuu että se olisi kotoisin eri maailmasta. Niin se onkin – sisäisestä maailmastamme jota kukaan ei muista enää kuunnella. Itse asiassa yksi masennuksen tunnusmerkeistähän on juuri se, että mikään asia ei kiinnosta enää. Että emme halua enää asioita jotka olivat meille ennen niin tärkeitä. Ehkä mielemme yrittää kertoa meille että nyt riittää! Vapaudu addiktioistasi, vapaudu haluistasi! Mutta meitä pelottaa kuunnella.

Itselleni kaikkein mielenkiintoisin osio Buddhan tarinassa, on kohta jossa Buddha istuu puun juurelle ja päättää ettei poistu ennen kuin saavuttaa valastumisen. Tämän tehdäkseen hänen on kohdattava oman mielensä synkimmät sopukat silmästä silmään. Buddhalle ilmestyy demoni nimeltä Mara, joka symboloi maallisuutta ja houkuttelee ihmisiä pois hengellisesltä tieltä, saaden negatiivisen näyttämään positiiviselta. Tarinan mukaan Mara lähettää kauneimmat tyttärensä viettelemään Buddhan lihan himoihin. Mutta Buddha suhtautuu heihin tyynesti, hän ei halveksu eikä himoitse naisia ja tyttäret lähtevät pois. Seuraavaksi Mara lähettää armeija hirviöitä Buddhan luokse, mutta Buddha ei järky meditaatiossaan vaan muuttaa hirviöt lootuksen kukiksi ympärilleen. Kun Mara on voitettu ja aseeton, saavuttaa Buddha viimeinen valaistumisen.

Tarina Marasta kiehtoo minua suuresti. Olen oppinut että meissä jokaisessa on pahuutta, sitä ei auta kenenkään kieltäminen. Mara ei niinkään ole konkreettinen hahmo, kuin mitä se on meidän jokaisen mielemme sopukoissa elävä hirviö. Mara pitää meitä vallassaan riippuvuuksilla, himoilla ja peloilla. Anthony de Mello kirjoittaa kirjassaan Havahtuminen, että maailmassa on vain kaksi asiaa: rakkaus ja pelko. Hän sanoo että kaikki hyvä maailmassa on rakkautta ja kaiken pahuuden maailmassa voi aina johtaa pelkoon. Eilen sisälläni elävä rakkaus sai konkreettisen hahmon, tänään sisälläni oleva pelko sai myös oman hahmonsa.

Minulle rakkaus ja pelko, hyvä ja paha on näköjään helpompi käsittää konkretian kautta. Vaikka ajatus ”enkelistä ja paholaisesta istumassa olkapäällä” tuntuu lapselliselta, on se tarpeellinen. Rakkaus ja pelko on meissä jokaisessa, eivätkä ne koskaan katoa. Pelkoa ei voiteta pakenemalla tai kieltämällä sen olemassaolo. Pelko voitetaan osoittamalla että se ei voi satuttaa minua, että se ei voi pitää minua vallassaan. Se saa kulkea mukanani, ja sen se tulee aina tekemäänkin, mutta olen itse vastuussa siitä paljonko annan sille valtaa. Miten paljon päätän uskoa Maran viettelyä, uhkailua ja petosta. Minun ei tarvitse taistella sitä vastaan, Buddhakaan ei taistellut. Hän vain antoi sen olla, toi rakkauden sen luokse, ja Mara menetti voimansa.

- M

 

 

Lomani töistä ja terapiasta alkoi kaksi viikkoa sitten. Kaksi viikkoa olen lähinnä istunut kotona, sisintäni tutkien tai välillä sitä paeten. Mulla on ollut vähän kummallinen fiilis viime ajat. En osaa oikein edes sanoa mistä lähtien mutta joka tapauksessa se voimistuu. Fiilis siitä että kaikki ei ole hyvin. Että maailma ahdistaa. Mä olen jotenkin koittanut vaimentaa sen äänen vaikka sisimmässäni tiedän että sitä pitäisi kuunnella. Sen kuunteleminen vaan tuntuu tuskalliselta. 

Tämä loma oli juuri sitä varten että saisin olla itseni kanssa ja käyttää aikaa itseni kuuntelemiseen kun ei tarvitse keskittyä työasioihin ja arjen pyörittämiseen. Kaksi viikkoa on kulunut ja mä huomaan täyttäneeni sen tanssikurssilla, sitcomien ja leffojen katselulla, tietokonepelien pelaamisella ja kavereiden näkemisellä. Silti mikään ei tunnu hyvältä. En ole pitkään aikaan syventynyt Kotkansydämeen, lukenut vain hyvin satunnaisesti otteita sieltä täältä. Tuntuu että loppukevään mun paranemisprosessi on edennyt tosi tosi hitaasti ja mulla ei ole ollut voimia vauhdittaa sitä. Ajattelin että loma auttaisi siinä mutta yllättäen ahdistus ei katoakaan. Aloitin lukemaan Anthony de Mellon Havahtuminen -kirjaa ja muutamia kirjoituksia Zen-buddhismista, päätin että nyt en enää turruta fiiliksiäni viihteeseen. Lähdin jopa ulos pitkälle kävelylle luontoon mutta ahdistus vain pysyi. 

Mitä enemmän mä luen, sitä enemmän mä tajuan olevani jumissa, unessa, addikti. Mun aivoihin alkaa sattua mitä enemmän se mulle avartuu ja musta silti tuntuu pahalta. Tiedän etten halua herätä ja käyn itseni kanssa suunnatonta taistelua. Haluan pelata ja katsoa leffoja ja pitää hauskaa. Samalla yritän rajoittaa itseäni koska tiedän että juuri ne asiat ovat minun addiktioni. Teen itselleni rajoituksia: tänään en pelaa, käyn vain kerran katsomassa sähköpostit jne. Tein kummin tahansa, ahdistus pysyy. Vaikka istuisin, makaisin tai kävelisin tuntikausia tekemättä mitään, silti mikään ei muutu. Ahdistus ei muutu edes itkuksi. Ajatukset eivät selkiä. Tiedän vain olevani jumissa enkä pääse siitä yli. 

Erossa oleminen rakkaastani sai mut hiljalleen myös ymmärtämään addiktioni laatua häntä kohtaan kohtaan ja se sai mut hyvin surulliseksi. Pystyn muistamaan vielä keväällä niitä vapaita rakkauden tunteita mitä koin. Sitä ihanaa suunnittelemattomuutta ja ehdottomuutta, miten hyvältä se tuntui olla riippumaton ja rakastaa ilman ehtoja. Mä tiedän käyneeni hetkellisesti lähellä sitä suuren rakkauden tilaa mistä monessakin opuksessa puhutaan ja musta tuntuu että mä olen kadottanut sen enkä osaa enää takaisin. Että mä olen eksynyt mun tiellä kohti valaistumista. 

Mä muistan muutamia hetkiä talvelta ja keväästä jolloin maailma tuntui hienolta paikalta, aloin rakastua itseeni ja kaikki tuntui menevän oikeaan suuntaan. Sitten jotain tapahtui, jotenkin väsyin ja siitä lähtien kaikki on ollut enemmän tai vähemmän raskasta ja sekavaa. Muistan hetkiä jolloin kaikki oli selvää ja ymmärsin että maailma on tässä hetkessä juuri sitä mitä sen pitää olla. Nyt pystyn jäljittämään nuo ajatukset enää järjellä mutta ne eivät kosketa. de Mellon teksti ei kosketa, vaikka ymmärrän järjellä juuri sen mistä hän puhuu. Olen huolissani itsestäni. Onnellisuudestani. Tunnen vain olevani niin jumissa ja eksynyt. En ole puhunut kenenkään kanssa päiviin.

Eilen olin edelleen ahdistunut. Tai "ahdistusta oli minussa" de Mellon sanoin. Kulutin edelleen viihdettä ja välillä syvennyin Havahtumiseen. Odotin myös herkeämättä jotain viestiä rakkaaltani. Tunnistin itsessäni sen tarpeen että jonkun ulkopuolisen pitää nyt tulla ja tehdä mun olo hyväksi. Pelkkä tämän asian tiedostaminen ei silti vienyt tarvetta pois. Nukkumaan mennessäni mä viimein repesin itkemään omaa yksinäisyyttäni ja surkeuttani. Mä tarvitsin jotain tukea, lohtua, sääliä, syliä, ymmärtäjää, mitä vaan. Mä olen lukenut ja tiesin sen, että kaikki rakkaus mitä mä tarvitsen on mussa itsessäni, mutta mä en osannut hahmottaa sitä.

Anthony de Mello puhuu siitä että havaintoja tekevän minän ei tulisi samaistua havaintojen kohteena olevaan minään. Että havaintoja tekevä minä on vapaa kaikista leimoista, ja että itseään tulisi tarkastella tästä minästä käsin, etäältä itsestään. Silloin mikään ei pystyisi satuttamaan tai koskettamaan minua, jos vain havainnoi ja tarkkailee eikä samaistu tunteisiinsa. Tavallaan ymmärsin tämän ajatuksen mutta siihen oli hyvin vaikeaa päästä sisälle. Samankaltaisesta asiasta puhuu myös Kotkansydän. Lähinnä sitä kautta että hyväksyy itsessään kaikki reaktiot ja tunteet, yrittämättä muuttaa mitään. On itselleen se rakkaus mitä toivoo muilta.

Ajatus on hyvin abstrakti ja vieras, olen saanut siitä välillä aina kiinni, mutta se lipeää hyvin helposti. Niimpä mun aivot alkoi rakentaa konkretiaa tämän ajatuksen ympärille, jotta se olisi helpommin käsitettävissä. Siinä sängyllä itkuisena maatessani mietin edelleen sitä että tarvitsen lohduttajaa, jotain joka pitää kädestä, joka ymmärtää ja rakastaa. Jotain sellaista mikä äidin pitäisi olla lapselleen, mutta mistä kokemuksesta mä olen suurelta osin itse jäänyt paitsi. Se jokin mitä mä olen aina hakenut parisuhteista, ja viime aikoina tullut tietoiseksi siitä että sen pitäisi löytyä musta itsestäni. Että en ole koskaan yksin koska olen aina itseni kanssa.

Aloin kuvitella vierelleni hahmoa, itseni kaksoisolentoa, joka katsoi minua lempeästi ja rakastaen itkiessäni yksin sängyllä. Tarvitsin hieman konkretiaa voidakseni hahmottaa rakkauden itsessäni. Kuvittelin olennon jonka olomuoto on puhdas rakkaus. Se ei koskaan häviä viereltäni, vaan on kanssani elämäni joka ikisessä tilanteessa, vähän niinkuin jonkinnäköinen suojelusenkeli. Se on itseni ulkopuolella ja tarkkailee minua, tuomitsematta mitään mitään teen, niinkuin de Mellon havaintoja tekevä minä. Tässä vaiheessa samaistuin edelleen itseeni, mutta koin että en voi koskaan siirtyä itseni ulkopuolelle ellen ensin kuvittele toista minääni itseni ulkopuolelle. 

Mutta minulla ei ole mikään kiire siirtyä. Keskityin ainoastaan kuvittelemaan "rakkausolentoani". Sitä ei voi nähdä, ei koskettaa, sen kanssa ei voi kommunikoida, se ei tuomitse, ei arvostele, eikä koskaan lähde pois, ei hetkeksikään. Mitä ikinä teenkin, se on aina kanssani ja miten ikinä toiminkin, se rakastaa minua. Se rakastaa minua kun olen vihainen, surullinen, katkera, tuskainen, heikko, väärässä. En tarvitse muiden hyväksyntää, sillä rakkausolentoni hyväksyy minut aina. Minun ei tarvitse tarrautua kehenkään sillä rakkausolentoni on minussa kiinni koko ajan, antaen joka hetki kaiken se rakkauden mitä tarvitsen. Tämän ajatuksen turvin sain levon. 

Terapeuttini tulee varmaan olemaan innoissaan mun uudesta "mielikuvitusystävästä" ;). Mutta maailma on hullu ja ihmiset on pöhköjä. Tämä on mun tapa elää itseni kanssa. Tällä hetkellä.

- M

 

 

 

 

 

 

Hieman lisää minusta ja taustoistani

Tulen avioeroperheestä jossa luovuus ja esiintyminen on ollut osa elämäntapaa. Itse olin aina unelmoinut näyttelemisestä ja laulamisesta, joten kouluttauduin teatteri-alan ammattilaiseksi. Ajan kuluessa unelmani näyttelijyydestä vaihtui ohjaamiseen ja viimeiset kuusi vuotta elämästäni on kulunut myös musiikin parissa, oman yhtyeeni solistina. Taiteilija-identiteetti on elänyt minussa aina hyvin vahvana. Masennukseni puhkeamisen aikaan viime syksynä 2010 työskentelin aktiivisesti median ja musiikin parissa, ja lähipiirini koostui myös luovan alan ihmisistä. Ongelmani alkoivat ilmetä pääasiallisesti läheisissä ihmissuhteissa koettuna hyvin suurena kateutena, mustasukkaisuutena, huonommuutena ja riittämättömyytenä. Minun oli vaikea hyväksyä itseäni ja vertasin jatkuvasti itseäni muihin, etenkin avopuolisooni joka oli menestyneempi kuin minä.

Parisuhde, työ ja ystävät

Olin kätkenyt kahden vuoden ajan kaikki negatiiviset tunteeni avopuolisoani kohtaan ja eräänä päivänä ne saivat minut jumiin. Koin olevani maailman huonoin tyttöystävä kokiessani kateutta ja mustasukkaisuutta, ja että en ansaitsisi ketään. Lopulta päätin avautua olotilastani avopuolisolleni ja hetken ajattelimme että kaikki olisi selvitettävissä. Mutta mitä syvemmälle asiaa ruodimme ja mitä enemmän aloin ymmärtää syy-yhteyksiä, tajusimme molemmat että olin ollut kaksi vuotta joku aivan muu, joku jota ei ole olemassa. Itse asiassa olin ollut joku muu koko elämäni ja täysin hukassa. Tämä oli järkytys sekä minulle että hänelle ja etenkin hänen osaltaan tunteet minua kohtaan hiipuivat nopeasti. Lopulta ero oli välttämätön. Minun tulisi opetella tuntemaan itseni aivan yksin.

Kyseinen suhde oli viides vakava parisuhde elämässäni. Viides 1-3 vuotta kestänyt suhde, jonka oletin kestävän ikuisesti. Olin toista kertaa elämässäni kihloissa ja toista kertaa elämässäni myös purin kihlauksen. Koin olevani epäonnistunut kaikessa. Ja jotta mikään ei olisi helppoa, sain tietää että työni loppuu vuodenvaihteessa, projekti ei saanut jatkoa ja olin työnhaun edessä. Olin ounastellut että teatteri- ja media-ala ei tunut minulle enää niin suurta nautintoa ja päätin kokeilla jotain aivan muuta. Hain ja sain töitä nuorisotyön parista.

Prosessin alku

Syksyllä 2010 masennukseni puhjettua minun piti alkaa siis selvittää kuka minä olen? Miksi elän elämää joka tekee minut onnettomaksi vaikka näennäisesti kaikki on hyvin? Vietin paljon aikaa yksin kotona lukien, tunteitani kokien ja itkien. Itkin, istuin, makasin, itkin, luin, kuuntelin musiikkia, itkin, keskustelin avopuolisoni kanssa, itkin, itkin, itkin. En halunnut tavata ystäviäni vähään aikaan, mutta halusin olla kaikille rehellinen siitä mitä olen käymässä läpi. Päätin että rehellisyys ja totuus olisivat uudet ohjenuorat elämässäni. En enää tiennyt kuka olin, joten parasta oli vain kuunnella itseään mahdollisimman rehellisesti ja välittää samaa rehellisyyttä myös läheisilleni.

Hassua on se, että en ollut koskaan uskaltanut näyttää negatiivisiia tunteitani juuri kenellekään, ja olin aina pelännyt että minua ei hyväksyttäisi jos muut saisivat tietää heikkouteni. Yllätyksekseni ystäväni eivät häipyneetkään kun tulin ulos ”masennuskaapista”. Itse asiassa monien kanssa lähennyin entisestään ja joitain oma sairastumiseni kannusti tutkimaan myös heidän omaa elämäänsä ja hakemaan apua myös itselleen, mutta siitä lisää myöhemmin.

Ero

Lopulta ero avopuolisostani oli väistämätön. Muutimme eri huoneisiin asunnossamme siksi aikaa että saisimme omat erilliset asunnot. Aluksi tunsin olevani hukassa. Rakas valheeni oli viety, mitä minulla enää olisi? Tiesin että en voi palata takaisin mutta eteenpäin meneminen tuntui hyvin tuskalliselta. Olin aloittanut lääkityksen, lisännyt annostusta ohjeen mukaan, aloittanut terapeutin etsinnät, lukenut paranemisesta, nähnyt psykiatria, tehnyt kaikkeni, ja silti tuntui että maailmani oli romahtamassa eron johdosta.

Eräs sunnuntai, viikko eron jälkeen jotain tapahtui. Olin itkeskellyt koko sunnuntaipäivän ja toivottomuuteni kasvoi kasvamistaan iltaa kohden. Kävin nukkumaan ja mieleeni alkoi tulla helpottavia ajatuksia kuolemasta. En jaksanut mennä eteenpäin, kaikki tuntui mahdottomalta. Halusin palata takaisin valheelliseen itseeni tai kuolla pois. Hain veitsen ja aloin leikitellä ajatuksella ranteeni viiltämisestä. Pidin terää kädelläni ja painoin. En kuitenkaan saanut aikaan kuin pienen naarmun. Turhauduin; olin pelkuri! Istuin sängylleni ja aloin viiltämään reiteeni. Viilto toisensa jälkeen rankaisin itseäni siitä että olin pilannut kaiken enkä rohjennut edes tappaa itseäni. Viiltely äityi melko aggressiiviseksi kunnes tajusin että koko oikea reiteni oli verillä enkä enää halunnut lopettaa. Jokin ääni sisälläni sai minut kuitenkin menemään herättämään exäni ja pyytämään apua ennen kuin teen mitään vakavampaa. Hän oli pois tolaltaan. Hän kuivasi verisen reiteni ja itkin hänen sylissään pitkään ja hartaasti. Lopulta hän sai minut rauhoittumaan ja nukahtamaan. Aamulla hän toivoi että olisin mennyt Auroran sairaalaan psykiatriseen päivystykseen mutta kieltäydyin. Asia ei tuntunut minusta edes niin vakavalta kuin hänestä. Olin silti pettynyt itseeni, välillä ajattelin yhä kuolemaa, välillä kaikki tuntui aivan normaalilta. Olin väsynyt ja hämilläni siltä että olin pinnistellyt kaikki voimani itseäni auttaakseni ja paranemistani edistääkseni ja silti löysin itseni vahingoittamasta itseäni todella julmalla tavalla.

Asiat alkoivat kääntyä pikkuhiljaa paremmiksi tämän tapahtuman jälkeen. Löysin mukavan asunnon ja aloin ajatella taas tulevaisuutta. Tiedän että halusin tempauksellani huomiota, etenkin exältäni. Halusin että minut ja sairauteni otetaan vakavasti. Sain haluamani. Ikävää että tämä oli se tapa jolla huomion vihdoin sain. Sairas mieli toimii kummallisin tavoin. Rannalle ei ole asiaa arpieni kanssa vielä tänä kesänä, mutta ehkä ensi kesänä jäljet ovat jo tarpeeksi vaalenneet.

Sattumalta viikko tämän tapahtuman jälkeen kohtasin ihmisen, jonka olemassaolo on auttanut paranemisprosessissani ja toiminut vertaistukena näihin päiviin saakka. Hänen kanssaan tunnen olevani samassa maailmassa, ja koen tulevani ensimmäistä kertaa täysin ymmärretyksi, täysin rehellisesti. Kuviossa on mukana myös kahden ihmisen välinen fyysinen rakkaus, ja nähtäväksi jääkin mitä suhteelle ajan saatossa tapahtuu. 

Kevään ajan olemme tapailleet muutaman viikon välein. 

Emme suunnittele tulevaisuutta, emmekä aseta vaatimuksia toisillemme emmekä suhteellemme. 

- M