Syksyllä 2010 sairastuin masennukseen toista kertaa elämässäni. Ensimmäisen kerran sairaus kohtasi minua vuonna 2004 kesällä, ollessani 20-vuotias. Olin aina ollut iloinen ja positiivinen ihminen, joten masennuksen tunteet tuntuivat ylitsevuotavilta. Elin avomieheni kanssa Tampereella ja sain terveyskeskuksesta lääkehoitoa. Muutaman kuukauden kuuluttua muutimme Helsinkiin. Muistan käyneeni pariin otteeseen saamassa keskusteluapua, mutta loppujen lopuksi asian käsittely jäi kesken kun tilani alkoi parantua. Pian kuitenkin erosimme avomieheni kanssa ja kivuliaasti aloin rakentaa yksin omaa elämääni. Luulin päässeeni vaivasta eroon ja jatkoin elämääni normaaliin tapaan. 

Syksyllä 2010 kaikki näytti olevan hyvin. Olin seurustellut parisen vuotta onnellisesti, työelämä ja harrastukset olivat mielekkäitä ja elämä tuntui olevan menossa oikeaan suuntaan. Kunnes yhtäkkiä huomasin makaavani sängyssä vailla mitään kiinnostusta mihinkään. Kaikki tuntui turhalta, olin vihainen ja surullinen enkä tiennyt miksi. Itkin pitkin päivää ja muutaman päivän kuluttua ymmärsin että kyse oli jälleen masennuksesta. Tällä kertaa päätin parantua lopullisesti. En haluaisi elää elämää jossa tämä tila kohtaa minua kerta toisensa jälkeen. Päätin ruveta selvittämään syitä olotilaani perinpohjaisesti. 

Hankkiuduin psykiatrin vastaanotolle ja puhuimme psykoterapian aloittamisesta. Minun tulisi tavata eri terapeutteja ja tehdä valintani siitä, kenen kanssa voisin kuvitella sitoutuvani paranemisprosessiin mahdollisesti yhden, kahden tai useamman vuoden ajaksi. Sain myös lääkityksen, sillä terapiaa ei tulisi aloittaa masentuneisuuden vallitessa. Ensin pitäisi saada akuutti masennusmieliala pois, jotta voisin tehdä päätöksen terapiaan sitoutumisesta "tervein" mielin. Tämä siksi että jos terapian aloittaa masentuneena, saattaa kiinnostus hoidon loppuun saattamisesta lopahtaa siinä vaiheessa kun mieliala kohenee.

Niimpä aloitin lääkityksen, ja parin kuukauden päästä aloin etsiä itselleni terapeuttia. Tässä vaiheessa parisuhteeni oli jälleen kariutumassa ja ero oli lähellä. Päädyin valitsemaan psykodynaamisen psykoterapian, sillä terapeutti tuntui sellaiselta josta voisi olla minulle apua. Psykiatrini oli sitä mieltä että kognitiivinen terapia sopisi minulle paremmin, mutta myöntyi siihen että joka tapauksessa tärkeintä on terapeutin ja asiakkaan välinen henkilökemia.

Tammikuussa 2011 muutin omilleni asumaan, vaihdoin työpaikkaa ja aloitin terapian, jonka kesto olisi arviolta kaksi vuotta. Kolme suurta elämänmuutosta samalla kertaa. Puoli vuotta olen siis totutellut uuteen elämääni ja prosessi jatkuu edelleen. Olisi ehkä ollut hyödyllisempää aloittaa tämän blogin kirjoittaminen heti tammikuusta lähtien, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaa. Nyt olen kesälomalla jota on vielä pari viikkoa jäljellä. Myös terapiani on kesätauolla. Minulla ei ole kesäsuunnitelmia joten päivät kuluvat lähinnä yksin kotona, elämääni miettien ja itseeni keskittyen.

Tarkoitukseni ei ole päästä takaisin siihen samaan tavalliseen "valheelliseen" tyytyväisyyteen jota olen aina kokenut. Minun täytyy muuttaa koko elämänkatsomukseni päästäkseni masennuksesta lopullisesti eroon. Voisi sanoa että tavoittelen tietynlaista valaistumista tai havahtumista, heräämistä, miksi ikinä sitä haluaakaan kutsua. Haluan selvittää kuka minä oikeastaan olen ja millaisessa maailmassa minä elän? Mikä elämässäni on ollut valheellista ja mikä on aiheuttanut onnettomuuden kokemukseni? 

Iso alullepanija ja tuki prosessissani on ollut Kotkansydän -sivusto, johon törmäsin sattumalta etsiessäni tekstejä paranemisesta viime syksynä. Sivuston kuvaus on seuraava: "Nämä sivut kertovat sisäisestä eheytymisestä. Ne kertovat myös siitä, mistä me joudumme eheytymään. Nämä sivut ovat yhden henkilön tekemiä, mutta se ei olisi ollut mahdollista ilman kahden miehen syvää ystävyyttä ja yhteisiä kokemuksia pitkältä ajalta. Näillä sivuilla oleva materiaali on syntynyt oman paranemiseni ja monien muiden paranemisen, kymmenien alan kirjojen opiskelun ja monien asiantuntijoiden kanssa käytyjen keskustelujen ja sähköpostien vaihdon kautta. Olen nähnyt uskomattomia muutoksia omassa elämässäni ja monien tapaamieni ihmisten elämässä. Olen tavannut miehiä ja naisia, joiden elämässä on ollut raskaita aikoja, tuskaa, pelkoa, riippuvuuksia, väärin kohtelua ja julmuutta. Hämmästyn aina uudelleen, mikä voima hyväksymisellä, rakkaudella, avoimuudella ja irti päästämisellä on. Mikään niistä ei tarvitse virallista muotoa, opetuksia, uskontoa eikä mielipiteitä. Ainoa, mitä tarvitaan, on myötätunto ja turvallinen ympäristö."

Matkan varrella myös muuta kirjallisuutta on tullut mukaan, mutta siitä lisää myöhemmin. Matkani alkoi reilu puoli vuotta sitten, mutta nyt, tämän blogin myötä alkaa taas jotain uutta. Tervetuloa matkalle kanssani.

- M