Tänään heräsin melko tyynenä eilisten havaintojeni johdosta (näin tosin yöllä painajaisia, Mara koetteli minua) ja halusin jatkaa tutkimustani Buddhan parissa. Päätin kuitenkin katsoa aamupalaksi dokumentin länsimaisen filosofian synnystä ja sen tärkeimmistä hahmoista. Huomasin tuntevani lievää vastenmielisyyttä dokumentin esitellessä filosofeja jotka selittivät maailmankaikkeutta esim. matematiikan perustein. Huomasin ajattelevani että nuo ihmiset ovat kyllä olleet todella kaukana totuudesta ja että tällä dokumentilla ei olisi minulle mitään annettavaa. Samassa sain itseni kiinni tuomitsemisesta. Oletin tietäväni jotain paremmin kuin joku toinen. Ajattelin että jonkun toisen näkemys elämän tarkoituksesta on väärä ja minun omani on oikea. Huomasin valmistaneeni ajatusmallillani lähtökohdan useimpiin maailman sotiin.

Ilmeisesti ihmisluontoon on aina kuulunut elämän takoituksen selvittäminen. Joku etsii vastauksia matematiikasta, toinen astrologiasta, joku toinen taas biologiasta, joku uskonnosta jne. Miksi me olemme täällä? Mikä meidän tehtävämme on? Miten saavuttaa onnellisuus? Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Tiedän ainakin itse etsineeni vastauksia näihin kysymyksiin koko elämäni, ja mielipiteeni asioiden ”oikeasta” laidasta on vaihdellut useaan otteeseen. Nyt kun katseeni on kiinnittynyt tiukasti valaistumiseen, huomasin että en osannut katsoa dokumenttia filosofiasta ollenkaan objektiivisesti. Ikään kuin muut mielipiteet jotenkin uhkaisivat minun tämänhetkistä näkemystäni.

Terapian avulla olen tunnistanut itsessäni taipumuksen perustaa onnellisuuteni aina yhden kortin varaan. Innostun helposti uusista asioista; musiikista, uudesta parisuhteesta, liikunnasta, opiskelusta, aivan mistä tahansa. Kun saan kokemuksen ilosta ja riemusta, siirrän nopeasti kaiken energiani tämän asian toteuttamiseen, kuvittelen löytäneeni oman onneni avaimen. Jos saan hyvän olon liikunnasta, käyn lenkillä muutaman kuukauden ajan monta kertaa viikossa, kunnes innostukseni lopahtaa ja liikunta jää kokonaan pois. Seuraavaa huumetta tilalle. Kun rakastun, rakastun tulisesti ja suhde etenee nopeasti. Yhdessä vietetty aika on tärkeämpää kuin mikään muu ja muutaman vuoden päästä huomaan että pelkkä parisuhde ei tuokaan autuutta ja kiinnostus suhteeseen lopahtaa. Jos sävellän biisin ja koen sen johdosta iloa, olen heti suunnittelemassa kokonaisen albumin työstämistä täyspäiväiseksi muusikoksi ryhtymistä, kunnes huomaan että biisien teko ei olekaan niin helppoa ja hylkään koko homman. Koko elämäni olen juossut erilaisten iloa tuottavien stimulanttien perässä kuin päätön kana ja aina pettynyt siihen että tästäkään asiasta en saanut ammennettua sisältöä koko elämääni.

Tänä keväänä olen pikkuhiljaa oppinut tasapainottamaan elämääni. Tapaan rakastani melko harvoin ja otan ilon irti niistä hetkistä kun olemme yhdessä. Töissä opin ja saan onnistumisen kokemuksia mutta työpäivän loputtua työasiat jäävät työpaikalle. Olen opetellut kitaransoittoa ja säveltänyt satunnaisia kappaleita omaksi huvikseni, ilman suunnitelmaa siitä että kukaan muu koskaan edes kuulisi niitä. Yritän olla laskematta liikaa paineita yhden asian varaan. Yritän hahmottaa mielessäni sen, että useasta eri asiasta voi saada iloa, ja että moneen asiaan voi keskittyä samanaikaisesti. Sen hahmottaminen on kuitenkin haastavaa. Elämäni on ollut niin onnetonta että pienikin ilon aihe on saanut minut helposti uskomaan että juuri tässä asiassa piilee onni ja autuus lopuksi elämääni.

Dokumenttia filosofiasta katsoessani, huomasin että innostukselleni valaistumisesta ja Buddhasta on käymässä samalla tavoin. Olen innostunut uudesta asiasta ja tartun siihen kuin hukkuva oljenkorteen. Nyt kun joku tuli kertomaan länsmaisesta filosofiasta, syntyi vastreaktio: nuo ovat väärässä, minä olen löytänyt totuuden! Huomasin langenneeni taas omaan ansaani ja tiedostin että samaa linjaa jatkaessani, alkaisi Buddhakin loppujen lopuksi tylsistyttämäänm ja alkaisin etsiä uutta tarkoitusta elämääni.

Miksi ottaisin asiat aina niin henkilökohtaisesti? Miksi en vain voisi katsoa dokumenttia filosofeista jotka ovat tehneet omat päätelmänsä ja antaa niiden olla? Miksi provosoituisin siitä että joku toinen etsii totuutta matematiikasta? Mitä se minulle kuuluu? Kuka minä olen loppujen lopuksi sanomaan mikä on oikea totuus ja mikä väärä? Miksi luulen olevani oikeassa? Miksi lukitsen itselleni oikean vastauksen? Eikö juuri se lisää kärsimystäni eikä suinkaan helpota sitä? Mitä apua voi olla siitä että tunnen vastustusta jonkun toisen näkemystä kohtaan? Enkö juuri silloin ole sulkenut itseni?

Muistaakseni Anthony de Mello puhui kirjassaan Havahtuminen siitä, että mielipiteemme ovat onnemme esteinä. Heti kun muodostamme jonkun mielipiteen asiasta, lukitsemme todellisuutemme emmekä näe enää selkeästi. Myös Kotkansydän puhuu siitä että parasta mitä voimme tehdä, on antaa vain asioiden olla. Elämää ei tarvitse selittää, se vain tapahtuu ja me olemme osa kaiken tapahtumista. Jos vain uskallamme päästää irti. Lopuksi vielä lainaus Kotkansydämeltä joka auttoi avaamaan silmiäni tälle asialle:

”Tänään en tuomitse mitään, mitä tapahtuu. Tänään olen rehellinen itselleni ja myönnän, että en tiedä, mitä tapahtuu ja miksi se tapahtuu. Myönnän, että käsityskykyni on rajallinen ja havaintoni ovat puutteellisia. Minä näen ja kuulen vain omasta havaintopaikastani käsin, enkä ole läsnä kaikkialla. En tiedä, miksi jokin on siinä, missä se on ja siten kuin on. En tiedä, miksi satun olemaan juuri tässä, kun tämä tapahtuu. En tiedä, miksi se, mitä tapahtuu, herättää minussa juuri ne tunteet ja ajatukset, joita se herättää.

Myönnän, että käsityskykyni on rajallinen. Vaikka ymmärtäisin sen, mitä tapahtuu, en osaisi nähdä sen liittymistä kaikkeen muuhun. Siksi annan sille vapauden olla sitä, mitä se on. Minulla ei ole perusteita sanoa, onko se kokonaisuuden kannalta hyvää vai huonoa, eikä minun edes tarvitse sitä sanoa. Annan sen tapahtua vapaudessa, ja vaikka se tapahtuisi minun vaikutuksestani, en tuomitse mitään enkä ketään. Silloin annan myös itseni tapahtua sellaisena kuin olen. Silloin annan maailman tapahtua ja olen mukana sen tapahtumisessa.

Voin oppia jokaisen tapahtuman kautta, mutta jos tuomitsen tapahtuman etukäteen hyväksi tai pahaksi, oppimiseni kärsii. Jos tuomitsen tapahtuman hyväksi tai pahaksi, väitän osaavani tulkita sen oikein. Mutta minä katson tapahtumaa vain omasta pienestä ikkunastani käsin, enkä jokaisesta suunnasta. Siksi jätän sen tapahtumaan ja otan vastaan sen sisältämän opetuksen, vaikka se olisi vain se, että minun tuomitsemisellani ei ole mitään vaikutusta sen syihin, olemukseen eikä kulkuun. Minun tuomioni vain erottaa minut siitä niin, että tulen sokeaksi. Mitä enemmän luulen tietäväni, sen sokeampi minä olen. Mutta silmäni avautuvat, kun myönnän, että en tiedä. Silloin olen vapaa oppimaan, ja koska opin, tilanne on hyvä. Se siunaa minua. Sillä on minulle lahja, jonka voin ottaa vastaan, kun en tuomitse lahjaa ennalta. Sen lahja on aina hyvä, ja usein suurimmat lahjat ovat niitä, joiden kautta huomaan, että en tiennyt vielä mitään.

Me tuomitsemme aina sen mukaan, mitä me ajattelemme tietävämme. Mitä kovemmin me tuomitsemme, sen selkeämmin me mielestämme tiedämme. Silloin me emme opi mitään, vaan haluamme vakuuttaa kaikkia muitakin oman tietomme oikeellisuudesta. Jos he ovat avoimia, he näkevät meidän yrityksemme, tunnistavat sen, ja antavat sen vain olla. He huomaavat meidät siksi, mitä me olemme, ja he huomaavat myös, että heidän on turha opettaa meitä. Me haluaisimme opettaa muita, koska emme uskalla kyseenalaistaa sitä, mitä me näemme. Kenties kukaan ei ole näyttänyt meille, miten sellaisesta tilanteesta selvittäisiin. Mutta siitä selvitään ihan itsestään, sillä kun me alamme ottaa vastaan elämän opetuksia, me huomaamme, että niitä tulee joka hetki ja joka suunnasta. Meidän tarvitsee vain olla tietämättä. Silloin me emme enää halua tuomita mitään. Me lepäämme ja tiedämme, että kaikki on hyvää ja opettaa meitä koko ajan.”

- M