Lomani töistä ja terapiasta alkoi kaksi viikkoa sitten. Kaksi viikkoa olen lähinnä istunut kotona, sisintäni tutkien tai välillä sitä paeten. Mulla on ollut vähän kummallinen fiilis viime ajat. En osaa oikein edes sanoa mistä lähtien mutta joka tapauksessa se voimistuu. Fiilis siitä että kaikki ei ole hyvin. Että maailma ahdistaa. Mä olen jotenkin koittanut vaimentaa sen äänen vaikka sisimmässäni tiedän että sitä pitäisi kuunnella. Sen kuunteleminen vaan tuntuu tuskalliselta. 

Tämä loma oli juuri sitä varten että saisin olla itseni kanssa ja käyttää aikaa itseni kuuntelemiseen kun ei tarvitse keskittyä työasioihin ja arjen pyörittämiseen. Kaksi viikkoa on kulunut ja mä huomaan täyttäneeni sen tanssikurssilla, sitcomien ja leffojen katselulla, tietokonepelien pelaamisella ja kavereiden näkemisellä. Silti mikään ei tunnu hyvältä. En ole pitkään aikaan syventynyt Kotkansydämeen, lukenut vain hyvin satunnaisesti otteita sieltä täältä. Tuntuu että loppukevään mun paranemisprosessi on edennyt tosi tosi hitaasti ja mulla ei ole ollut voimia vauhdittaa sitä. Ajattelin että loma auttaisi siinä mutta yllättäen ahdistus ei katoakaan. Aloitin lukemaan Anthony de Mellon Havahtuminen -kirjaa ja muutamia kirjoituksia Zen-buddhismista, päätin että nyt en enää turruta fiiliksiäni viihteeseen. Lähdin jopa ulos pitkälle kävelylle luontoon mutta ahdistus vain pysyi. 

Mitä enemmän mä luen, sitä enemmän mä tajuan olevani jumissa, unessa, addikti. Mun aivoihin alkaa sattua mitä enemmän se mulle avartuu ja musta silti tuntuu pahalta. Tiedän etten halua herätä ja käyn itseni kanssa suunnatonta taistelua. Haluan pelata ja katsoa leffoja ja pitää hauskaa. Samalla yritän rajoittaa itseäni koska tiedän että juuri ne asiat ovat minun addiktioni. Teen itselleni rajoituksia: tänään en pelaa, käyn vain kerran katsomassa sähköpostit jne. Tein kummin tahansa, ahdistus pysyy. Vaikka istuisin, makaisin tai kävelisin tuntikausia tekemättä mitään, silti mikään ei muutu. Ahdistus ei muutu edes itkuksi. Ajatukset eivät selkiä. Tiedän vain olevani jumissa enkä pääse siitä yli. 

Erossa oleminen rakkaastani sai mut hiljalleen myös ymmärtämään addiktioni laatua häntä kohtaan kohtaan ja se sai mut hyvin surulliseksi. Pystyn muistamaan vielä keväällä niitä vapaita rakkauden tunteita mitä koin. Sitä ihanaa suunnittelemattomuutta ja ehdottomuutta, miten hyvältä se tuntui olla riippumaton ja rakastaa ilman ehtoja. Mä tiedän käyneeni hetkellisesti lähellä sitä suuren rakkauden tilaa mistä monessakin opuksessa puhutaan ja musta tuntuu että mä olen kadottanut sen enkä osaa enää takaisin. Että mä olen eksynyt mun tiellä kohti valaistumista. 

Mä muistan muutamia hetkiä talvelta ja keväästä jolloin maailma tuntui hienolta paikalta, aloin rakastua itseeni ja kaikki tuntui menevän oikeaan suuntaan. Sitten jotain tapahtui, jotenkin väsyin ja siitä lähtien kaikki on ollut enemmän tai vähemmän raskasta ja sekavaa. Muistan hetkiä jolloin kaikki oli selvää ja ymmärsin että maailma on tässä hetkessä juuri sitä mitä sen pitää olla. Nyt pystyn jäljittämään nuo ajatukset enää järjellä mutta ne eivät kosketa. de Mellon teksti ei kosketa, vaikka ymmärrän järjellä juuri sen mistä hän puhuu. Olen huolissani itsestäni. Onnellisuudestani. Tunnen vain olevani niin jumissa ja eksynyt. En ole puhunut kenenkään kanssa päiviin.

Eilen olin edelleen ahdistunut. Tai "ahdistusta oli minussa" de Mellon sanoin. Kulutin edelleen viihdettä ja välillä syvennyin Havahtumiseen. Odotin myös herkeämättä jotain viestiä rakkaaltani. Tunnistin itsessäni sen tarpeen että jonkun ulkopuolisen pitää nyt tulla ja tehdä mun olo hyväksi. Pelkkä tämän asian tiedostaminen ei silti vienyt tarvetta pois. Nukkumaan mennessäni mä viimein repesin itkemään omaa yksinäisyyttäni ja surkeuttani. Mä tarvitsin jotain tukea, lohtua, sääliä, syliä, ymmärtäjää, mitä vaan. Mä olen lukenut ja tiesin sen, että kaikki rakkaus mitä mä tarvitsen on mussa itsessäni, mutta mä en osannut hahmottaa sitä.

Anthony de Mello puhuu siitä että havaintoja tekevän minän ei tulisi samaistua havaintojen kohteena olevaan minään. Että havaintoja tekevä minä on vapaa kaikista leimoista, ja että itseään tulisi tarkastella tästä minästä käsin, etäältä itsestään. Silloin mikään ei pystyisi satuttamaan tai koskettamaan minua, jos vain havainnoi ja tarkkailee eikä samaistu tunteisiinsa. Tavallaan ymmärsin tämän ajatuksen mutta siihen oli hyvin vaikeaa päästä sisälle. Samankaltaisesta asiasta puhuu myös Kotkansydän. Lähinnä sitä kautta että hyväksyy itsessään kaikki reaktiot ja tunteet, yrittämättä muuttaa mitään. On itselleen se rakkaus mitä toivoo muilta.

Ajatus on hyvin abstrakti ja vieras, olen saanut siitä välillä aina kiinni, mutta se lipeää hyvin helposti. Niimpä mun aivot alkoi rakentaa konkretiaa tämän ajatuksen ympärille, jotta se olisi helpommin käsitettävissä. Siinä sängyllä itkuisena maatessani mietin edelleen sitä että tarvitsen lohduttajaa, jotain joka pitää kädestä, joka ymmärtää ja rakastaa. Jotain sellaista mikä äidin pitäisi olla lapselleen, mutta mistä kokemuksesta mä olen suurelta osin itse jäänyt paitsi. Se jokin mitä mä olen aina hakenut parisuhteista, ja viime aikoina tullut tietoiseksi siitä että sen pitäisi löytyä musta itsestäni. Että en ole koskaan yksin koska olen aina itseni kanssa.

Aloin kuvitella vierelleni hahmoa, itseni kaksoisolentoa, joka katsoi minua lempeästi ja rakastaen itkiessäni yksin sängyllä. Tarvitsin hieman konkretiaa voidakseni hahmottaa rakkauden itsessäni. Kuvittelin olennon jonka olomuoto on puhdas rakkaus. Se ei koskaan häviä viereltäni, vaan on kanssani elämäni joka ikisessä tilanteessa, vähän niinkuin jonkinnäköinen suojelusenkeli. Se on itseni ulkopuolella ja tarkkailee minua, tuomitsematta mitään mitään teen, niinkuin de Mellon havaintoja tekevä minä. Tässä vaiheessa samaistuin edelleen itseeni, mutta koin että en voi koskaan siirtyä itseni ulkopuolelle ellen ensin kuvittele toista minääni itseni ulkopuolelle. 

Mutta minulla ei ole mikään kiire siirtyä. Keskityin ainoastaan kuvittelemaan "rakkausolentoani". Sitä ei voi nähdä, ei koskettaa, sen kanssa ei voi kommunikoida, se ei tuomitse, ei arvostele, eikä koskaan lähde pois, ei hetkeksikään. Mitä ikinä teenkin, se on aina kanssani ja miten ikinä toiminkin, se rakastaa minua. Se rakastaa minua kun olen vihainen, surullinen, katkera, tuskainen, heikko, väärässä. En tarvitse muiden hyväksyntää, sillä rakkausolentoni hyväksyy minut aina. Minun ei tarvitse tarrautua kehenkään sillä rakkausolentoni on minussa kiinni koko ajan, antaen joka hetki kaiken se rakkauden mitä tarvitsen. Tämän ajatuksen turvin sain levon. 

Terapeuttini tulee varmaan olemaan innoissaan mun uudesta "mielikuvitusystävästä" ;). Mutta maailma on hullu ja ihmiset on pöhköjä. Tämä on mun tapa elää itseni kanssa. Tällä hetkellä.

- M